Follow:
Browsing Category:

DEEP

    DEEP, vuodenajat

    Syksyn lempparit

    Syksy on parhaillaan ja parhaimmillaan juuri nyt. Kauniit värit ovat vallanneet maiseman ja raikas ilma puhdistaa niin ajatukset kuin kehonkin. Illat ja aamut ovat pimeitä, vaikka aurinko näyttäytyykin ainakin hetken aikaa vielä lähes päivittäin. Aamulla saattaa ulkona odottaa jo pieni kirpeä pakkanen, kun taas päivällä topatut vaatteet ovat ihan liikaa ja hikikarpalot puskevat otsasta läpi, kun pitää kiirehtiä bussipysäkille.

    Monelle syksy on uudistumisen ja uuden alun aikaa, vähän niinkuin uusi vuosi tai mielipiteitä jyrkästikin jakava maanantai. Itselleni syksy merkitsee valmistautumista talveen; Puiden lehdet vaihtavat vihreänsä syksyn väreihin ja tippuvat puista ikäänkuin väistyäkseen tulevia paukkupakkasia ja talvea. Ilmassa on odotuksen tuntua, vaikka kaamosaika siintääkin vielä edessäpäin. Kaamos saattaa aiheuttaa joillekin yllättävänkin vahvoja negatiivisia tunteita, kuten väsymystä ja alakuloisuutta. Aika ajoin niin kutsuttu kaamosmasennus iskee itseenikin, mutta tästä huolimatta syksy tuo mukanaan myös asioita joista nautin paljonkin.

    Syksyn tunnelma on vertaansa vailla. Kynttilöitä on ihana polttaa niin iltaisin, kuin viikonloppuaamuisinkin. Olen viettänyt syys- ja lokakuussa myös muutaman etäpäivän kotona kynttilänvalossa töitä tehden. Tunnelman luojana kynttilät ovat vertaansa vailla, mutta olenpa ripotellut kotiimme myös ajastimella toimivia LED -kynttilöitä, jotka napsahtavat päälle illalla ja antavat tunnelmavaloa yöhön asti. 
    Villasukat on syksyn ja talven lemppariasuste. En tiedä paljon parempaa kuin se, kun illalla saa vetäistä lämpöiset villasukat jalkaan lämmittämään varpaita. Itse myös nukun villasukat jalassa lähes läpi koko syksyn ja talven. Villasukat ovat myös muuten oiva äänenvaimennin, kun pitää hiipiä hiljaa pois lasten makuuhuoneesta heidän nukahdettuaan. Jos tiedätte mitä tarkoitan, te oman elämänne ninjamutsit ja -faijat.

    Veronpalautukset, ah te ihanat veronpalautukset. En tiedä lasketaanko tätä oikeasti syksyyn, sillä mahdolliset veronpalautukset maksetaan kuitenkin toistaiseksi vasta joulukuussa. Tieto veronpalautuksista ennättää postilaatikkoon kuitenkin jo huomattavasti aikaisemmin, joten jos ne villasukat lämmittävät niitä kohmeisia varpaita, niin kyllä veronpalautukset sitten taas lämmittävät ainakin omaa mieltäni.
    Ja veronpalautuksista pääsemmekin viimeiseen syksyn lemppariin, eli Joulun odotukseen. Kun elämme lokakuun loppua, on Jouluun aikaa enää alle kaksi kuukautta. En useinkaan uhraa kovinkaan monta ajatusta Joululle ennen marraskuuta, mutta ajatus vuoden lempipyhien lähenemisestä tuntuu kivalta. Vaikka olenkin hankkinut jo tämän Joulun ensimmäiset lahjat lapsille, todellinen ajatustyö joululahjoista saa odottaa marraskuuhun; Haluan nimittäin panostaa lahjoihin tänä vuonna entistä enemmän siten, että lahja on oikeasti saajansa näköinen. Palataan joululahjoihin kuitekin vähän myöhemmin, onhan nyt sentään vasta lokakuu.

    Mikä sun mielestä syksyssä on parasta?
    Meidän arkea ja elämäämme voi seurata myös Instagramissa, jota päivittelen aktiivisesti etenkin Storiesin puolella. Tervetuloa seuramaan!
    DEEP, minä, terveys & hyvinvointi

    Hei, sä oot ihana!

    En varmasti ole ainoa, jonka on toisinaan vaikeaa ottaa kehuja vastaan. Itsekriittisyys ottaa joskus vallan niin, että inho nousee ihan korviin asti. Paska mutsi ja paska ystävä -fiilikset ovat välillä ja joinain tiettyinä ajanjaksoina arjen pyörtyksessä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kiireessä tulee liian usein sanottua – tai mikä pahempaa, jätettyä sanomatta.
    Törmäsin eräänä päivänä lounastauolla vanhaan ystävään, jonka näkemisestä on kulunut jo pieni ikuisuus, eli ihan liian kauan. Tämä upea nainen tuli halaamaan minua ja totesi Hei, sä oot ihana!  Vaikka emme ole vaihtaneet kuulumisia aikoihin, oli hän juurikin se sama, mahtava ja iloinen tyyppi joka hän oli viimeksi kun olemme nähneet. Ja vaikka emme ole olleet kovinkaan paljon tekemisissä viimeisen kahden vuoden aikana, jaksoi hän siitä huolimatta ja aivan ensimmäiseksi muistuttaa siitä että olen hänen mielestään ihana. Aika ihanaa, eikö?!
    Toinen herätys tähän omaan ihanuuteeni (kuulostaa vähän itserakkaalta, mutta you got the point) oli hääpäivänäni. Lapsuudenystäväni toi minulle kirjeen, johon hän oli kirjoittanut puheen. Hän kiteytti yli 20 vuoden ystävyytemme ja omat tuntemuksensa tuohon kaksisivuiseen niin koskettavasti ja kunnioittavasti, että jos jonain päivänä koen pienintäkään huonommuuden tunnetta tai itseinhoa, kaivan tuon kirjeen esille ja luen sen kerta toisensa jälkeen uudestaan. Sen jälkeen voin todeta itselleni että Hei, nyt leuka pystyyn, sä oot oikeesti ihan hyvä tyyppi!
    Tähän yhteenvetona todettakoon, jos joku on kulkenut rinnallasi sen kaksi vuosikymmentä – tai vaikka väikka vaan vuoden – niin älä herranjestas kyseenalaista jos se tyyppi sanoo sulle että oot ihana! Vaikka välillä iskee fiilis että oot huono; Huono ystävä tai huono vanhempi, muista että se on vain tunne. Se ei ole totuus, ja todennäköisesti se menee myös ohi hetken kuluttua. Luota siihen että sä osaat, sä pystyt ja sä voit. Ja ennen kaikkea usko, kun joku sanoo sulle että oot ihana!
    DEEP, minä, Työ

    Ja niin äitinuttura toimistolookiin vaihtui

    Tänään oli ensimmäinen työpäivä lähes kahden vuoden kotiäitiyden jälkeen. Yöllä ei meinannut tulla uni, kiitos liian myöhään nautitun kahvikupillisen. Saattoipa ehkä pienellä jännitykselläkin olla lusikkansa sopassa.
    Aamulla heräsin jo hyvissä ajoin ennen herätyskellon pärinää klo 6:23. Kaksi punaista kiharapilveä pilkotti peiton alta, kun pikkumurut olivat kömpineet viereemme nukkumaan yön aikana. Pusutin rakkaat ja nousin innoissani aamukahvin keittoon – arki on alkanut!
    Kävelin tuttua reittiä bussipysäkille samalla haistellen raikasta syksyaamua ja kuunnellen autotien vaimeaa kohinaa, jotka vuosi toisensa jälkeen tuovat vahvasti mieleen koulujen alkamisen ja sen mukanaan tuoman jännityksen tunteen vatsanpohjassa. Korvanapeissa soi Toton Africa ja fiilis oli hyvä.
    Työpäivä vilisti silmissä älyttömän nopeasti. Nautimme lounassushit ja join monta kuppia kahvia. Myös työyhteisöön tulevaisuudessa koittavat uudet tuulet ja muutokset saivat aikaan yllättävän innostuksen ja inspiroitumisen tunteen. Yllättävän siksi, että vaikka olenkin aina ollut omiani muutos- ja uudistustilanteissa, tuovat kyseiset asiat joskus mukanaan myös pientä pelkoa ja epävarmuuden tunteita. Tänään niin ei käynyt. 
    Kotimatkalla astuessani ulos bussista näin vähän matkan päässä tutunnäköiset leikkirattaat, pinkit kumisaappaat ja tuon samaisen punaisen kiharapilven, jonka jätin aamulla tuhisemaan peiton alle töihin lähtöä tehdessäni. Eipä parempaa ensimmäistä työpäivää – ja kotiinpaluuta olisi voinut edes toivoa. Tästä on hyvä jatkaa.

    DEEP

    Kel’ onni on, se onnen näyttäköön – muutama sana (some)kateudesta

    Me kaikki tiedämme, että sosiaalinen media saattaa antaa vääristyneen kuvan todellisuudesta. Vai tiedämmekö sittenkään? Minkä takia somessa esiintyvät kuvat herättävät meissä kateutta toisia kohtaan, jos kerran tiedämme ettei kuva kerro koko totuutta vaikka kertookin enemmän kuin tuhat sanaa? Rummutamme medialukutaitoa ja samaan aikaan koemme kateutta jonkun toisen elämästä pelkän Instagramin feedin perusteella? Tiedämme hyvin, että sosiaalinen media voi antaa hyvinkin vääristyneen kuvan todellisuudesta, mutta siitäkin huolimatta saatamme kokea huonommuuden tunnetta katsellessamme kuvia jonkun siististä, hyvällä maulla sisustetusta kodista, samalla kun oma kotimme on niinsanotusti pommin jäljiltä. 

    Kenen vastuulla medialukutaito on? Onko blogin kirjoittaja ja Instagramissa elämäänsä jakava henkilö vastuussa siitä, minkälaisen kuvan elämästään muille antaa vai tulisiko lukijankin ehkä ymmärtää, että hänen kuvistaan tekemät johtopäätökset eivät välttämättä ole lähelläkään totuutta? Onko väärin jakaa sosiaalisessa mediassa ainoastaan kuvia, jotka miellyttävät silmää visuaalisesti, niin omaa kuin lukijankin? Onko väärin olla jakamatta kuvia sotkusta, olla kertomatta surusta ja ahdistuksesta tai elämässä tapahtuvista ei-välttämättä-niin-mukavista muutoksista? Onko lukijan huijaamista lisätä kuva onnellisesta hymystä, jonka takana onkin todellisuudessa surullinen ihmisraunio? Kuka määrittää nämä rajat vai voisimmeko jokainen tehdä ja toimia niin kuin itse parhaaksi näkee, ilman että saa epäaidon teeskentelijän leiman?
    Ihminen voi olla aito, vaikkei jaakaan kaikkea sosiaalisessa mediassa. Elämä potkii joskus päähän, koti on hävityksen kauhistus eikä aamupalaksi jaksa aina tehdä sitä kuvankaunista annosta tuorepuuroa chiasiemenillä ja ihanilla hedelmillä koristeltuna. On hölmöä olettaa, että voimme päätellä sosiaalisen median perusteella kaiken toisen elämästä – tai todellisuudesta. Kukaan meistä ei pysty jakamaan elämäänsä niin syvällisesti, että se antaisi täysin totuudenmukaisen kuvan kaikille, ja miksi pitäisikään?

    Joku haluaa pitää feedinsä ja bloginsa niinsanottuna hyvän mielen kanavana. Joku tykkää välillä avata arkeaan ja elämäänsä pintaa syvemmälle ja kertoa myös niistä vaikeistakin asioista ja kipupisteistä. Kolmas haluaa olla avoin kaikesta ja jakaa lukijoilleen aivan kaiken. Fine. Miksi ketään kokee oikeudekseen arvostella toista siitä, kuinka paljon antaa itsestään tai elämästään muille? Somen ja blogien pääasiallina tarkoituksena on tuoda inspiraatiota ja olla vertaistukena. Kukaan ei ole velvollinen kertomaan elämästään enempää kuin itse haluaa ja jokainen taas on vapaa puhumaan ja kirjoittamaan myös niistä aiheista, joista kaikki muut eivät välttämättä uskalla avata suutaan. Tieto lisää tuskaa, mutta onneksi voimme aina laittaa kirjan kiinni.
    “Kel onni on, se onnen kätkeköön” on vanhanaikainen ja mielestäni ainakin kaiken kaikkiaan hiukan hölmö oppi. Jos olet onnellinen, nimenomaan näytä se. Jos olet iloinen, huuda se koko maailmalle. Joskus vituttaa ja toisinaan on myös ihan ok antaa senkin kuulua. Pahantahtoinen kateus ja katkeruus sen sijaan on se, joka mädättää. Kenenkään onni ei ole itseltä pois, päinvastoin. Toisen hymy saattaa joskus saada hymyn omillekin huulille, niinä paskempinakin päivinä.

    DEEP, minä

    5 x kolme hyvää

    Ihana Jenni kirjoitti blogissaan Arjen hyvyyksistä, joka on osa blogeissa kiertävää haastetta, jonka tarkoituksena on nostaa esille elämässä olevia hyviä asioita. Salaa olin toivonut saavani kirjoittaa aiheesta itsekin, ja ilokseni Jenni heitti haasteen myös minulle.
    Tässä viisinkertaiset kolmet hyvät elämässäni, olkaa hyvät.

    Kolme hyvää asiaa päivässäni

    Nukuimme koko perhe aamulla kymmeneen asti. Kuopuksen yöt ovat olleet melko katkonaisia viimeisen viikon (tai kaksi, en edes muista tarkalleen) joten pitkät yöunet tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Vaikka unta ei riittänytkään ihan yhteen soittoon, ei keskellä yötä heräily tuntunut ollenkaan niin riipaisevalta, kun sai aamulla nukkua normaalia pidempään. 
    M:n vapaapäivä. Olemme saaneet viettää lähes koko viikon yhteistä aikaa koko perheen voimin, sillä M viettää para-aikaa niinsanottua talvilomaa. Kun kotia ja arkea pyörittää välillä kahden hengen voimin useamman päivän putkeen, saa kivasti kerättyä energiaa ja voimia tulevaan, vaikka viheliäinen flunssa onkin yrittänyt ottaa yliotetta jo muutaman päivän ajan.
    A sanoi ekan kerran selkeästi “äiti”. Oikeastaan tämä tapahtui jo eilen illalla mutta on toistellut sanaa tänään aina pyydettäessä.

    Kolme hyvää asiaa minussa

    Olen luonteeltani positiivinen. Yritän aina löytää asioista niiden hyvät puolet ja kääntämään ikävätkin asiat voitoksi. Aina se ei ole yhtä helppoa, mutta tällainen ajattelutapa antaa ihan hirveästi voimaa ihan siihen arkiseenkin elämään. Ylämäen jälkeen tulee yleensä aina alamäki, paistaa se aurinko risukasaankin ja sitä rataa.
    Olen yrittelijäs ja päämäärätietoinen. Saatan innostua asioista nopeastikin ja lähteä viemään niitä eteenpäin nopealla aikataululla. Olen myös toiminnan ihminen ja harvemmin jään jahkailemaan asioita. Tämä voi kääntyä joskus myös itseäni vastaan, mutta pääsääntöisesti pidän sitä hyvänä ominaisuutena itsessäni.
    Haluan auttaa muita ja välitän aidosti. Jos minulta kysytään jotain, yritän aina auttaa parhaani mukaan. Jaan tietoani ja taitoani mielelläni muille, enkä panttaa asioita itselläni, koska miksi tekisin niin? Voin aina oppia ja opetella lisää, eikä muiden kanssa jaettu tieto ole minulta pois. Välitän muista ihmisistä ja pyrin aina löytämään ratkaisun erilaisissa pulmatilanteissa, kun minulta pyydetään apua (ja välillä ihan pyytämättäkin, heh).

    Kolme hyvää asiaa elämässäni

    Perhe. Meidän nelihenkinen tiimi. Paras kaikista.
    Oma koti. Talo jonka kanssa minulla on yhteistä historiaa koko elämäni ajan. Talo jonka olohuoneessa olen saanut nimeni ja jossa kasvatan nyt omia lapsiani. Olen ikuisesti kiitollinen isoäidilleni siitä, että saimme mahdollisuuden antaa heidän talolleen niinsanotusti uuden elämän ja rakentaa ja tehdä siitä omanlaisemme. Hurja ajatella että siitä on jo kaksi vuotta, kun luovutimme oman rivitaloasuntomme uusille omistajille ja siirryimme asuttamaan tätä taloa isoäitini kanssa ennen remontin alkamista. Kevät tuo silloin läpikäydyt tunteet ja ajatukset aina pintaan. 
    Unelmia pitää aina olla, sekä yhteisiä että niitä ihan omia. Minulla on tänä päivänä uusia unelmia ja ne ovat muuttaneet kovasti muotoaan siitä, mistä unelmoin esimerkiksi viisi tai kymmenen vuotta sitten. Unelmille pitää antaa tilaa ja aika usein kun ne sanoo ääneen, saattaa niiden toteutuminenkin olla askeleen lähempänä.

    Kolme hyvää asiaa tänä vuonna

    Opintojen valmistuminen. Koulun lähipäivät loppuvat tänä keväänä ja loppunäytön jälkeen ammattitutkinto on valmis. Aika huippua!
    Ystävien vauvat. Moni ystäväni saa tänä vuonna vauvan! Suurin osa ajoittuu jo tälle keväälle, ja onpahan vuodessa vielä aikaa uusillekin vauvauutisille, jotka ovat muuten aivan parhaita kaikista <3 
    Häät, joita juhlitaan elokuussa.

    Kolme hyvää asiaa blogissani

    Kirjoitan siitä mikä minua kiinnostaa ja mikä tuntuu hyvältä. Kirjoitan aidoista ajatuksista ja tunteista, välillä hyvistä ja välillä ei niin positiivisista. Haluan pitää blogini elämänmakuisena, joka ei kuitenkaan välttämättä rajoitu pelkästään tiettyihin raameihin, vaan ennemminkin ajatusten ja tunteiden pelikenttänä, jonne voi silloin tällöin tuoda myös vähän kevyempiä aiheita DIY-ohjeista kosmetiikka- ja lastenvaatepostauksiin.
    Blogini on osa Varpublogeja, josta olen edelleenkin todella iloinen. Olen saanut Varpujengistä mahtavia uusia tuttavuuksia ja oppinut paljon uutta bloggaamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä.
    Haluan blogillani antaa lisäarvoa myös lukijoille. Olkoon se sitten vertaistukea syvällisemmissä pohdinnoissa tai alennuskoodeja ja arvontoja kevyempien juttujen yhteydessä. Myös DIY- ja askartelujutuista toivon olevan iloa itseni lisäksi myös teille siellä ruudun toisella puolella.

    Parasta tällaisissa haasteissa on se, että sen saa lopuksi heittää myös muille. Haastankin Puinen unelma -blogin Millan, Journey of the dreams -blogin Bettinan sekä Jennin -blogin Jennin kirjoittamaan oman elämänsä kolme hyvää viidestä eri kategoriasta.
    DEEP, Häät, minä

    Uusi nimi, uusi identiteetti?

    Pohdin viime viikolla seuraavaa postausta blogin Kuukauden nosto -osioon ja lukaisin vuosi sitten maaliskuussa kirjoittamani Ainoa eriniminen -postauksen, jossa pohdiskelen nimen tuomaa identiteettiä omassa elämässäni ja yleiselläkin tasolla. Vielä vuosi sitten ei meidän hääpäiväämme oltu lyöty lukkoon, kuten tekstistä voi havaita.
    Nyt kun naimisiinmeno ja avioliitto on enemmänkin kuin ajankohtaista ja ajatuksen tasolta on päästy ihan sinne käytännön suunnitteluun, myös uusi nimi ja nimenvaihdos on ollut mielessä enemmän. Myös Kristallihäät -blogin Krista kirjoitti nimenvaihdoksesta omaan blogiinsa ja tämä nosti jälleen omat ajatukset tulevasta uudesta sukunimestä pintaan.
    Olen varovasti uskaltanut alkaa luomaan omaa uutta nimi-identiteettiäni, joka väkisinkin muuttuu sukunimenvaihdoksen myötä. Nykyinen, suht harvinainen sukunimeni tippuu pois ja tilalle tulee yleisempi nimi, jota muuten Väestörekisterikeskuksen mukaan kantaa tällä hetkellä noin 14 500 henkilöä. Aika hurjaa, etten sanoisi. Ei kuitenkaan kurjaa, niinkuin moni on ehkä rivienkin välistä yrittänyt minulle ilmaista. Miksi vaihdat harvinaisen sukunimen pois? Mieti nyt vielä. Ihan niin kuin en olisi asiaa itse pohtinut, seriously?

    Oma nykyinen sukunimeni ei ole niin vahvasti sidottu omaan identiteettiini, että kokisin sen määrittelevän minua. Uusi sukunimi ei myöskään määrittele minua täysin ihmisenä, mutta se tuo omaan identiteettiini, siihen kuka minä olen tänä päivänä, oman lisänsä niin sanotusti pisteenä ii:n päälle. Uusi nimi ei siis muuta minua mitenkään, vaan koen ennemminkin että se tekee minusta tällä hetkellä kokonaisemman. Odotan innolla, että saan kantaa samaa sukunimeä lasteni ja heidän isänsä kanssaan. Sukunimi onkin tavallaan tietynlainen symboli tai meidän oman tiimimme tunnus.

    Minulle avioliitto on myös aina kaiken muun lisäksi tarkoittanut myös sitä yhteistä sukunimeä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että väheksyisin, paheksuisin tai tuntisin mitään muitakaan ajatuksia niitä kohtaan, jotka ovat päättäneet pitää oman nimensä avioliitossa tai päätyneet sukunimeen jota kumpikaan ei tällä hetkellä kanna, vaan nimi tulee jostain ihan muualta. Kokonaan uudet sukunimiyhdistelmät ovat myös yleistyneet viime vuosina, mutta sellainen eikä myöskään kaksiosainen nimi ole ollut itselleni edes vaihtoehto.

    Ensimmäinen konkreettinen nimenmuutokseen liittyvä asia on varmasti korttien ja sen sellaisten uusiminen uudella nimellä. Myös tietenkin se nimmarin kirjoittaminen uudella sukunimellä kutkuttaa ajatuksissa ja valehtelisin jos väittäisin etten ole muistivihkoni sivuille nimmariluonnoksia taiteillut. Puumerkin raapustaminen erilaisiin papereihin on kuitenkin jo pitkälti vähenemään päin, yhä useamman virallisenkin dokumentin ja toimituksen tapahtuessa nykypäivänä sähköisessä muodossa. Uskonkin että uutta nimmaria saa treenata melko rauhassa, ennen kuin sen kanssa tositoimiin edes joutuu.

    Minkälaisia ratkaisuja te olette tehneet avioliiton myötä nimiasioissa? Mitä ajatuksia aihe herättää?

    Ps. Tämä oli blogin 200. postaus. Jee!

    DEEP, minä

    Krooninen alemmuuskompleksi

    Mikähän siinä on, että aika ajoin tuntee itsensä huonommaksi kuin muut. Joku osaa kaikkea, itse taas en ole missään niin sanotusti paras. Hyvä jossain, siellä sun täällä, mutta aina joku muu on parempi ja aina sillä jollain on enemmän kokemusta, tietoa ja taitoa siitä missä kuvittelit olevasi hyvä. Voi kun joskus osaisi katsella itseään sen toisen silmin.
    En ole koskaan pitänyt itseäni kovin hyvänä esimerkiksi käsitöissä. Tiedän ompelukoneen perusteet ja osaan kutoa sukkaa siihen kantapäähän asti. Tiedän mitä tarkoittaa oikea ja nurja silmukka ja virkkuukoukkukin pysyy kädessä aina silloin tällöin. En kuitenkaan koskaan ole sanonut osaavani kutoa tai osaavani ommella. Sain ennen Joulua ensimmäisen neulotun pipon valmiiksi ja lähetin siitä kuvan ystävälleni. Hän vastasi “Mahtavaa! Sä onnistut ilmeisesti kaikessa?”. Ajattelin että oivoi, on montakin asiaa jossa en onnistu. Jälkeenpäin olen palannut tähän dialogiin uudestaan ja uudestaan. Miksi on niin vaikeaa ottaa vastaan kehuja ja kohteliaisuuksia? Miksi on niin vaikeaa myöntää että hei, ihan totta. Kyllähän mä oon ihan hyvä jossain ja osaan aika montakin eri juttua.

    Liian usein omaa onnistumista ja onnistumisen tunnetta varjostaa liika itsekriittisyys, häpeä ja uskonpuute itseensä.  Todellisuudessa oman onnistumisen tiellä seisoo vain ja ainoastaan sinä itse. Vaikka onnistuisikin jossain, silti tunne siitä ettei ole tarpeeksi hyvä, valtaa ajatukset liian helposti. Joku muu onnistuu tässäkin varmasti paremmin. Omat onnistumiset mielletään hyväksi tuuriksi tai jonkun muun ansioksi.

    Nyt viimeistään on aika lakata vertaamasta itseään muihin ja uskoa itseensä ja omiin vahvuuksiinsa, sillä niitä meiltä jokaiselta löytyy. Kenenkään toisen onnistuminen ei ole meiltä pois eikä päinvastoin. Iloitaan myös toisen onnistumisista ja samalla uskotaan rehellisesti omaan tekemiseen. Jokainen voi kehittyä siinä omassa jutussaan aina paremmaksi ja paremmaksi jos oppii arvostamaan omaa tekemistään myös itse ja unohtamalla sen mitä muut ajattelevat. Jos onnistut jossain, voit ihan rehellisesti taputtaa itseäsi olkapäälle ja todeta Hyvä minä, minä tein sen.

    Just do it.

    DEEP, Kuulumisia, minä

    Tavoitteet vuodelle 2018

    En ole vuosiin tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia, enkä aio tehdä niitä tänäkään vuonna. Aion kuitenkin kiinnittää erityistä huomiota muutamaan seikkaan ja oivallukseen, jotka tein viime vuonna. 
    Aion panostaa omien unelmieni saavuttamiseen. Aion paiskia hommia hiki hatussa, jotta saan sen mitä haluan ja jotta pääsen siihen pisteeseen jonne olen kauan haaveillut pääseväni. Se, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa on vasta muutama hajanainen ajatus takaraivossa, mutta uskon ja toivon että kaikki palaset loksahtavat paikalleen kun aika ja paikka on oikea. En aio lamaantua epäonnistumisista, enkä aio menettää uskoa omaan osaamiseeni. Uskon että kun tarpeeksi tahtoo ja tekee töitä asioiden eteen, kaikki on mahdollista ja vain taivas ja oma mieli on rajana. Kun mieli on avoin, myös kaikki ovet ovat avoinna.

    Keskityn tärkeisiin ihmisiin ja lopetan kuluttamasta energiaa voimia vieviin ja negativiisiin ihmissuhteisiin. Minulla on ympärilläni niin upeita ja voimaannuttavia ihmisiä, maailman ihanin ja rakkain perhe ja mittaamattoman arvokkaita ystäviä jotka joka ikinen päivä muistuttavat siitä, miten tärkeää heidän olemassaolonsa on ja jotka kerta toisensa jälkeen jaksavat uskoa myös minuun ja minun tekemiseeni. Tsemppaavat ja muistuttavat siitä että myös minä olen arvokas ja juuri sellaisena kuin olen. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla rinnallaan tämänkaltaisia todellisia ystäviä, jotka myötäelävät niin vaikeina aikoina, kuin sillon kun kaikki menee putkeen ja iloitsevat juuri sinun onnestasi – aidosti. Vaikka menisi aikoja kun yhteyttä pidetään vain viestien välityksellä, ei ystävyys muutu vaan tiedän että ne ihmiset ovat siellä, elävät omaa arkeaan mutta tarpeen tullen ojentavat kätensä tai antavat olkapään jota vasten purkaa pahaa mieltä tai päinvastoin kippistävät kanssasi (vaikka sitten virtuaalisesti) kun elämässä tapahtuu suuria tai muuten on aihetta juhlia. Lopetan pahoittamasta mieleni sanoista tai sanomattomuudesta ihmisiltä, jotka eivät tunne minua tai kuvittelevat tuntevansa mutta eivät kuitenkaan. Ihmisiltä jotka eivät edes halua nähdä hyvää, vaan tekevät omat johtopäätöksensä asioista, jotka eivät välttämättä edes pidä paikkaansa. Sellaisen tulen jättämään täysin taakseni ja omaan arvoonsa.


    Olen enemmän läsnä. Myönnän, että olen viime aikoina uppoutunut liikaa vääriin asioihin väärään aikaan. Haluan olla läsnä lapsilleni ja miehelleni ja valitettavasti näin en kuitenkaan ole tarpeeksi ollut. Tähän tulee muutos, joka alkaa än-yy-tee nyt. Moni asia kyllä odottaa ja monet hommat usein ehtii tehdä myöhemminkin. Tärkeintä on elää hetkessä, tehdä asioita täysillä ja priorisoida. Lapset ja perhe menee kaiken muun edelle.

    Kohtelen muita paremmin, siten kuin haluan itseäni kohdeltavan. Tämä vanhan kansan neuvo on yksi lempifraaseistani ja olen sen kertonut varmaan useampaan otteeseen ennenkin. Paras mittari siihen miten kohtelee muita, on todellakin miettiä asiaa siten että hyppää hetkeksi sen toisen saappaisiin. Haluaisinko että minulle sanottaisiin näin? Ymmärrän että kaikkia ei voi miellyttää, eikä tarvitsekaan mutta käytöstavat on löydyttävä jokaiselta ja kenellekään ei tarvitse olla ilkeä. Jos joku kohtelee minua ikävästi, yritän itse asettua tilanteen yläpuolelle. Tällä tavoin tilanne saattaakin saada aivan uuden käänteen, kuten huomasin yhtenä päivänä taannoin. Kiusaaminen on ollut tapetilla pitkään ja tulee varmasti olemaan jatkossakin, ainakin niin kauan kuin niitä kiusaajia löytyy myös meistä aikuisista, jotka sitten siirrämme käytösmallin omille lapsillemme.

    Yritän joka päivä kiittää siitä mitä minulla on ja niitä kiitollisuuden aiheitahan löytyy aina. Loistava ajatus olisi kirjoittaa kiitollisuuden aiheet ylös, jolloin niihin on helppo palata aina kun tuntuu että kaikki menee päin mäntyä ja mikään ei tunnu miltään. Tällä tavalla myös ne ikävät asiat voivat yhtäkkiä saada aivan eri mittakaavan, kun iloisia ja hyviä asioita elämässä onkin enemmän mitä oli ajatellut tai sillä hetkellä muistanutkaan.

    Negatiivisuuden sijaan keskityn positiivisuuteen ja uusiin mahdollisuuksiin. Vaikeuksien kautta voittoon. Monesta ikävästä asiasta poikiikin yllättäen jotain hyvää ja haluan vahvasti uskoa että kaikki asiat tapahtuvat syystä. Sitä syytä pitää vain joskus hetki etsiä. 
    Aion pitää parempaa huolta omasta hyvinvoinnistani, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Henkinen puoli hoitunee pitkälti yllä mainitsemistani asioista. Fyysinen hyvinvointi alkaa myös siitä henkisestä ja kaikki muu tulee sen jälkeen. Aion nauttia ulkoilmasta enemmän, liikkua enemmän, syödä terveellistä ruokaa herkuttelua kuitenkaan unohtamatta. Aion edelleen nauttia lasillisen hyvää viiniä silloin tällöin ja hakea noutoruokaa jos siltä tuntuu. Hyvinvointi on omien rajojensa tunnistamista, sallimista itselleen mennä välillä sieltä mistä aita on matalin ja saada nautintoa siitä että joskus panostaa ihan täysillä. Ääripäät eivät tunnetusti koskaan ole kovin hyvä juttu, vaan järkevämpää on kulkea kultaista keskitietä samalla omaa kroppaansa ja mieltään kuunnellen.

    Vaikka suunnittelen innolla tulevaa, aion myös elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä täydellä sydämellä. Kiteytettynä tavoitteena vuodelle on panostaa määrän sijaan laatuun, niin kulutustottumuksissa kuin kaikessa muussakin. 

    Äitiys, DEEP, Lapset, Vanhemmuus

    Mitä ikävöin ajassa ennen lapsia?

    Äitiys on ihanaa enkä vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Olen aina haaveillut omasta perheestä ja haaveeseen on kuulunut myös ne lapset. Välillä tuntuu, että ei ole lupaa valittaa, koska tätähän minä halusin ja haluan. Jollain, joka kovasti haluaisi äidiksi tai isäksi, ei välttämättä siihen ole koskaan mahdollisuutta. Tuntuu epäreilulta valittaa asioista, joista joku toinen antaisi kaikkensa, saadakseen sen mitä itsellä on, kaksi täydellistä tervettä lasta.

    Joskus tulee eteen kuitenkin päiviä, kun ei osaa ajatella asiaa niin, vaikka sisimmässään tietääkin olevansa etuoikeutettu ja todella, todella onnekas. Tulee päiviä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja takki narikkaan. Tekee mieli lähteä ovesta ulos, katsomatta taakseen.


    Lukijan pyynnöstä nostan pöydälle asian, tai asioita joita kaipaan elämässä ennen lapsia. Ajassa, jolloin vastuu oli lähinnä vain itsestään. Kaipuu on ehkä turhan vahva ilmaisu, mutta joskus sitä pysähtyy miettimään että vitsi miten helppoa tämäkin asia oli silloin joskus. Niinkin vähän aikaa, kuin noin neljä vuotta sitten.

    En kaipaa villejä baariöitä tai juhlimista. Minulla on ikävä niitä ihan tavallisia asioita, joihin voi ryhtyä sen suurempia suunnittelematta. Lähtö kauppaan, lenkille, elokuviin tai kahville. Tosta noin vaan, kengät jalkaan ja menoksi. Puhelinsoitto ystävältä ja kymmenen minuutin päästä oli tukka tötteröllä, lilat luomessa ja valmiina lähtöön. Tai yökkäri vaihtunut farkkuihin ja matka vailla päämäärää vanhan hondan kyydissä alkanut, keskellä yötä. Kerrostalon alaovella ystävän kanssa poltetut kriisitupakat ja yölliset puhelinmaratonit sydänsuruista tai ihan muuten vaan. Vaikka ennen sitä ei ajatellut niin, nyt se eletty elämä tuntuu niin kovin huolettomalta ja helpolta.


    Toki, extempore ratkaisut ovat mahdollisia myös lasten kanssa, mutta vaatii kuitenkin jonkin tasoista jatkuvaa ajatustyötä päivän rytmissä pysymisestä, ruokailujen ja päiväunien suunnittelusta. Lisäksi ovesta ei lähdetä ulos enää minuutissa, vaan se vaatii nopeastikin toteutettuna vähintään sen kymmenen minuuttia.


    Sai nukkua silloin kun haluaa, niin pitkään kuin haluaa – tai toisinpäin, saattoi valvoa niin kauan kuin virtaa riitti tai kuin seuraavan aamun herätys antoi myöden. En ole koskaan ollut kovinkaan aamu-uninen, mutta ai että miten se tekisikään hyvää (Oikeasti en saisi tästä nyt edes valittaa, sillä nukuimme juuri yhtenä aamuna tyttöjen kanssa puoli kymppiin. Kyllä, puoli kymmeneen). Ennen lapsia saatoin joinain iltoina valvoa jopa siihen asti että M tulee yövuorosta kotiin, jolloin menimme yhdessä vasta aamuyöllä nukkumaan. Tosin, aika usein M keräili minut sohvalta jolle olin nukahtanut, mutta silti. Ei mitään huolta huomisesta tai stressiä että pitäisi herätä jonkun muun takia aamulla aikaisin.

    Kaikkia ikävöimiäni asioita yhdistää yksi asia, huolettomuus. Nimittäin siitä hetkestä alkaen kun sain esikoisen syliini, alkoi suunnaton huoli ja murhe omasta lapsesta. Ainainen pelko siitä, että jotain kamalaa tapahtuu. Selittämättömän suuri rakkaus tuo mukanaan suunnattoman menettämisen pelon. Vaikka saisikin maistiaisia siitä huolettomuudesta sen kuuluisan oman ajan muodossa, ei se poista sitä tosiasiaa että lasten hyvinvointi ja se äidinrakkaus on aina siellä jossain, takaraivossa tai sydämessä, vaikkei heti päälimmäisenä mielessä.

    Aina silloin tällöin on kuitenkin hauska leikitellä ajatuksilla ja muistella niitä aikoja kun ei vielä ollut vastuussa toisista ihmisistä, etenkään pienen pienistä lapsista, omista jälkeläisistään. Näiden ajatusten jälkeen yleensä kopautan itseäni olalle ja totean, että jonain päivänä koittaa sekin hetki, kun kukaan ei ole herättämässä aamulla tai kotona ei olekaan enää ketään kenen jälkiä siivota seitsemän kertaa päivässä. Elettyä elämää on hölmöä katsella kaiholla taaksepäin tai koko ajan suunnitella tulevaa. Lapset ovat pieniä vain hetken, joten elämästä ja sen tuomasta ihanasta kamalasta kaaoksestakin kannattaa nauttia nyt, sillä ennemmin tai myöhemmin näitäkin aikoja muistellaan kyynel silmäkulmassa toivoen että ne saisi kokea vielä joskus uudelleen.


    DEEP, parisuhde, perhe

    Joo joo, rakastan rakastan.

    Rakkaus voi olla monelle itsestäänselvyys. Etenkin pitkissä parisuhteissa saattaa molemminpuolinen oletus olla, että kaikki on ihan hyvin ja homma rullaa omalla painollaan. Rakastetaan rakastetaan, hiljentyminenhän on myöntymisen merkki, vai mitä?

    Rakkaus ja rakastaminen ei kuitenkaan koskaan saisi olla itsestäänselvyys. Rakastaminen voi olla arkista ja tuntua ruuhkavuosien aikana kilpajuoksulta kelloa vastaan. Rakastaminen voi olla sanatonta, mutta samalla toisen huomioon ottamista päivittäisessä elämässä. Se saattaa olla hymy, katse pilke silmäkulmassa ohimennen, halaus raskaan päivän jälkeen tai juuri ne oikeat sanat jotka haluat kuulla kun kaikki ottaa päähän.
    Rakastaminen ei välttämättä tarkoita kukkia ja skumppaa kynttilänvalossa joka perjantai, toki se voi sitäkin olla. Rakastaminen ei välttämättä ole yllätyslahjoja ja suklaarasioita kerran kuukaudessa, toki sekin on ok. Rakastaminen voi päinvastoin olla ihan se tavallinen yhdessä keitetty iltapuuro, tai aamulla saman pöydän ääressä nautittu aamukahvi.
    Rakkaus ja rakastaminen tarkoittaa sitä, että haluaa jakaa toisen kanssa elämän ilot ja surut, suuret ja ne kaikista pienimmätkin jutut, joita arki ja elämä tuo tullessaan. Se tarkoittaa sitä, että illalla annetaan hyvänyönsuukot ja aamulla toivotetaan hyvät huomenet.
    Se tarkoittaa sitä, että vielä kymmenen – ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen toinen herättää itsessä tunteita ja ajatuksia, joita kenenkään muun kanssa ei koe. Se tarkoittaa sitä, että vedetään yhdestä köydestä, samalla puolella, yhdessä – ei vastakkaisilla puolilla.
    Se vaatii työtä ja kompromisseja, toisen saappaisiin asettumista, peiliin katsomista ja paljon muuta. Mikään muu ei ole varmaa, paitsi epävarma ja siksi parisuhteen eteen pitää tehdä työtä ja panostaa. Rakkaus ei ole itsestäänselvyys ja liekki sammuu jos siitä ei pidä huolta tai sytytä sitä uudelleen jos se on jo sammunut. 
    Lapsiperheen arki on hektistä ja parisuhteen kahdenkeskinen aika saattaa rajoittua siihen tuntiin tai kahteen illalla, lasten mentyä nukkumaan. Pitäkää kädestä, olkaa lähellä ja puhukaa. Keskustelun ei välttämättä tarvitse olla syvällistä, mutta yhteys on kuitenkin pidettävä auki. Molempien olisi hyvä tietää, että mistä tahansa voidaan puhua. Asioita ei kannata padota sisälleen, sillä pienistäkin murheista voi kasvaa suuri musta möykky, jonka avaaminen on paljon vaikeampaa, kuin jos asian olisi purkanut jo silloin kuin se alkoi ensimmäisen kerran vaivata. Joskus ei tarvita edes sanoja, vaan riittää että olette vierekkäin ja läsnä. 
    Jos rakastat, kerro se. Jos et enää rakasta, kerro sekin. Jos jokin asia mietityttää, nosta kissa pöydälle. Kysy ja kuuntele. Pahinta on jättää asiat puhumatta ja olettaa tai pitää toista itsestäänselvyytenä. 
    Joo joo, rakastaa rakastaa.