Follow:
Browsing Category:

Äitiys

    Äitiys, Kuulumisia, Lapset, minä, Työ

    Kolmas työviikko starttasi – Näin uusi arki on lähtenyt käyntiin

    Kolmas työviikko lähti maanantaina käyntiin ja pakko myöntää, että aika on kulunut nopeammin kuin olisin kuvitellutkaan. Kerroin aikaisemmassakin postauksessa että töihinpaluu ei ole aiheuttanut juuri minkäänlaisia ahdistuksen tunteita, päin vastoin. Töissä olen päässyt haastamaan itseäni aivan eri tavalla, kuin kotiäitinä ja tästä olen nauttinut suuresti. Töihin paluusta on ehdottomasti tehnyt helpon suurimmaksi osaksi se, että M on kotona tyttöjen kanssa. Itseni ei ole siis tarvinnut murehtia tyttöjen päivistä ollenkaan, mitä saattaisin ehkä tehdä mikäli he olisivat päiväkodissa. Ainakin alkuun saattaisin päivän aikana useampaankin otteeseen pohtia, miten heillä siellä sujuu tai miten heillä menee – onko heillä ikävä tai onko kaikki muuten hyvin. Samoja ajatuksia käy läpi varmasti jokainen vanhempi, jonka lapset ovat hoidossa jossain muualla kuin kotona, mikä sinänsä on ihan luonnollista.

    Sudio -kuulokkeet saatu // koodilla ‘Mimmimafia’ – 15 % Sudion verkkokaupasta

    Lähden tavallisesti töihin aamulla aina niin aikaisin, että koko muu perhe nukkuu vielä. Juon kahvia ja laitan itseni kuntoon ja hilpaisen takaovesta ulos kenenkään huomaamatta. Aikainen töihinlähtö mahdollistaa myös aikaisen kotiinpaluun, joka on tässä tilanteessa myös aivan ihanaa; Meillä on koko perheen kesken aikaa iltapäivällä vielä rutkasti ennen nukkumaanmenoaikaa. Tilanne todennäköisesti tulee muuttumaan sitten kun tytöt aloittavat päiväkodin, sillä näin aikaisin ei heitä varmasti hoitoon voi viedä. Mutta sumplitaan niitä juttuja sitten kun niiden aika on, nyt nautitaan tästä tilanteesta ja hetkestä.

    Olen myös yllättynyt miten hyvin lapset ovat ottaneet töihinpaluuni; Muistan aikoinaan aloittaessani työt kun E oli reilu yksivuotias, miten sain töihinpaluuni jälkeen iltapäivisin tuta pienen ihmisen ikävän ajoittaisina kiukunpuuskina ja protestointeina äitiä kohtaan. Odotin samaa tälläkin kertaa, vaikka A onkin jo melkein kaksivuotias ja tässä iässä se vuosikin tekee jo paljon. A:lla on myös päivisin seuraa isosiskostaan, jota E:llä ei aikoinaan ollut, joka sekin toki varmasti vaikuttaa koko tilanteeseen eri tavalla; Äitiä ei edes ehditä ikävöidä päivän aikana kun on niin paljon muuta tekemistä. Ja onneksi aktiivinen isikin pitää tytöt kiireisenä päivän aikana ja siitä todistusaineistona päivän aikana Whatsappiin saapuvat kuvat heidän touhuistaan.

    Yhteenvetona voisi siis mainita, että meille kuuluu hyvää. Uusi arki rullaa paremmin kuin olisin uskaltanut toivoa ja toistaiseksi vastoinkäymisiltä on ainakin vältytty. Mitä nyt pieni flunssa kiersi koko perheen heti ensimmäisenä työviikkona, mutta siitäkin ollaan jo pikkuhiljaa selviämässä. Vaikka olenkin ennemmin kevät- ja kesäihmisiä, tuntuu tänä vuonna syksykin jotenkin kumman hyvältä. Iltaisin syttyy kynttilät valaisemaan pimenevää iltaa ja aamuissa on syksyn tuoksu, joka tuntuu aivan erilaiselta nyt, kuin viime syksynä.
    Kuulisin mielelläni kommentteja Teiltä siitä, miten töihinpaluu äitiysloman tai hoitovapaan jälkeen on sujunut? Onko lapset reagoineet jotenkin vai onko kaikki sujunut kuin rasvattu? Jätä rohkeasti kommenttia!
    Jos meidän arki kiinnostelee enemmänkin, ota ihmeessä myös Instagram -tilini seurantaan. Sinne päivittelen arkea ja eloamme päivittäin, Tervetuloa!
    Äitiys, Kuulumisia, Lapset, minä, Työ, Vanhemmuus

    Syksyn uudet tuulet – hoitovapaan loppu lähenee

    Syksy tuo tullessaan jälleen uudenlaisen arjen, sillä kahden vuoden mittainen hoitovapaa sekä kotiäitinä olo tulee päätökseensä ja on aika palata takaisin työelämään. Ensimmäinen virallinen työpäivä on heti syyskuun alussa.

    Onneksi töihin paluu on tälläkin kertaa melko kevyt, eikä samaan aikaan tarvitse murehtia lasten päiväkodin aloitusta, sillä M jää tyttöjen kanssa taas vuorostaan kotiin. Palasin E:n kohdalla töihin tämän ollessa vähän yli yksivuotias, jolloin M jäi myöskin kotiin vajaaksi puoleksi vuodeksi. Tämä järjestely toi helpotusta omaan töihin paluuseen, joten toivoin samanlaista järjestelyä tälläkin kertaa – onneksi se oli taas mahdollista. 
    Kun työmoodi on lähtenyt kunnolla käyntiin ja arki sen saralla tasaantunut, pystymme paremmin ja rauhassa keskittymään lasten siirtymiseen kotihoidosta päiväkotiin, sitten kun sen aika koittaa. Parempi yksi suurempi muutos arkeen kerrallaan, ainakin uskon niin.

    Töihin palaaminen ei ahdista oikeastaan ollenkaan. Olen kahden vuoden ajan saanut seurata molempien tyttöjen kasvua ja kehitystä lähietäisyydeltä ja olen tästä ajasta erittäin kiitollinen ja onnellinen. Monella ei ole mahdollisuutta olla kotona näinkään pitkään, eikä hoitovapaa ylipäätään ole mikään itsestäänselvyys. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, etten ole tänä aikana kaivannut töihin. Olen kaivannut työkavereita ja työyhteisöä, asiakaskohtaamisia sekä sitä tekemisen meininkiä. Olen kaivannut sitä että saan pistää kaiken osaamiseni peliin. Olen kaivannut ongelmanratkaisua (muutakin kuin tyttöjen välisten eripurien ratkomista tai äitiyteen muuten liittyviä pähkäilyjä) sekä sitä että saan pistää aivoni oikeasti koetukselle, aikuisesta juttuseurasta puhumattakaan. Vaikka ystävät ovat olleet koko tämän ajan puhelimen päässä. Olen kaivannut hiljaisia aamuja toimistolla, jossa saan aloittaa päiväni rauhallisesti kahvikupillisen kera, valmistautumalla päivän töihin. Olen kaivannut itse työtä. Aikansa kutakin ja nyt on aika vaihtaa paikkoja isin kanssa ja päästää hänetkin kokemaan ainutkertaista laatuaikaa tyttäriensa kanssa. 
    Vaikka mieli onkin osittain jo syyskuun alussa, aion nauttia viimeisistä viikoista kotona täysillä. Onhan tätä kesää vielä vähän jäljellä, vaikka ilmassa onkin jo vahvasti syksyn tuntua sateineen ja pimenevine iltoineen. Kotiäitiys on ollut äärettömän antoisaa ja avartavaa, mutta jälleen on tullut aika yhden aikakauden päätökseen ja taas toisen alkamiseen. Syksyä jo varovasti ja vähän innolla odottaen siis.
    Äitiys, Ruoka, terveys & hyvinvointi, Yhteistyö/sponsoroitu

    Silmät auki ravintoterapeutin vastaanotolla

    Yhteistyössä: Tupalanmäen Puoti

    Viimeksi Karoliinan kanssa viestitellessämme Karoliina kysyi minulta, olisinko kiinnostunut juttelemaan hyvinvoinnistani myös ravintoterapeutti Tiinan kanssa tämän vastaanotolla. Koska koko Tupalanmäen Puodin ajatus rakentuu asiakkaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ympärille, koin että myös ruokavaliosta ja ruokaan liittyvistä asioista jutteleminen olisi luonnollinen jatkumo projektille, jossa laitetaan sekä mieli että keho niinsanotusti raiteilleen ja voimaan hyvin.
    Istuin Tiinan vastaanotolle edellisviikolla ja aikaa tapaamisellemme oli varattu puolitoista tuntia. Tapaamista varten Tiina lähetti minulle sähköpostilla muutaman lomakkeen ennakkoon täytettäväksi. Ennakkotiedot pitivät sisällään muun muassa ruokapäiväkirjan muutaman päivän ajalta – jonka ojensin Tiinalle jopa ehkä hieman nolostellen. Saatesanat kuuluivat kutakuinkin näin Olin ruokapäiväkirjan täytössä sitten ihan rehellinen ja kauhistuin itsekin sen sisällöstä näin jälkeenpäin tarkastellessa. Järkikin sen sanoo että nolostelu oli turhaa, ja sitä vartenhan Tiinan luona olin – että asioita korjataan ja muutetaan elämäntapoja oikeaan suuntaan, tukemaan kokonaisvaltaista hyvinvointia ja elämäntapaa. Vaikka jotkut asiat tiedostaakin, muuttuvat ne todelliseksi vasta paperille kirjoitettuna. Vaikka olen tiedostanut sen että oma syömiseni on – Miten sen nyt kauniisti sanoisi – hiukan rempallaan, oli pelkästä kahvista muodostuneet aamupalat ja suklaamunat iltapalana melko karua luettavaa.
    Kävimme Tiinan kanssa läpi vointiani ja tuntemuksiani aina yöunista stressitasoihin ja mitattiinpa myös kehon koostumustakin. Painonpudotus ei kuitenkaan ole päätavoite, vaan toivottavasti pysyvän, terveellisemmän elämäntavan tuoma positiivinen lisätuote ja bonus. Kuulostaa hyvältä ja on helpottavaa antaa itselleen lupa olla stressaamatta painosta ja vaa’an lukemasta. Hyvinvointi on niin paljon muutakin.
    Juttutuokiomme loppuun yhteenvetona totesimme että lähdemme pienin askelin eteenpäin ja tavoitteena on pysyvät muutokset omiin tottumuksiin ja elämäntapoihin. Käytännössä ensimmäinen askel on kokeilla venhän jättämistä pois ruokavaliosta ja kuulostella omaa kroppaa ja uudistuksen tuomia muutoksia omiin oloihin. Katsotaan, mihin asti tässä vielä päästään! Olo on luottavainen ja Tiinan kanssa jutteleminen avasi monia lukkoja ja selkeytti asioita. Enpä olisi uskonut että oireiden kirjo on niin valtava ja kuinka paljon parempi oma vointi voisikaan olla, kun asiaa oikein lähdetään selvittämään ja tekemään muutoksia. Ehkä sitä on vain niin tottunut siihen omaan olemukseensa, ettei sitä tule edes ajatelleeksi, että olo voisi olla paljon parempikin.
    Mietityttääkö sinua omat ruokailutottumuksesi ja haluaisitko hoitaa itseäsi kokonaisvaltaisemmin? Lue lisää Tupalanmäen Puodin tarjoamasta ravintoterapiasta täältä ja varaa itsellesi aika Tiinan vastaanotolle täältä. Kun varaat Sitoutuneen asiakkaan paketin (sisältää kolme käyntiä vastaanotolla) Huhtikuun aikana ja mainitset ensimmäistä käyntiä varatessasi lisätiedot kentässä Mimmimafian, saat paketin hintaan 220 euroa (norm. 240 euroa). 

    Muista hyödyntää sama alennuskoodi myös verkkokaupassa tilatessasi Ekopharman tuotteita, niin saat 15 % alennuksen!
    Äitiys, Lapset, vuodenajat

    Virvon varvon!

    Me oltiin tänä vuonna hiukan Matti Myöhäsiä ja haettiin pajunoksat vasta tänään aamulla. Koristelukin hoidettiin vasta hiukan ennen virpomiskierrokselle lähtemistä. Aiempien vuosien tapaan virvomme vain isovanhemmille. Ehkä ensi vuonna lähdemme esikoisen kanssa kunnon kierrokselle, ken tietää.
    Innostuin itsekin koristelemaan muutaman oksan ja lapsuusajan muistot palmusunnuntaista ja virvon varvon -kierroksista yhdessä naapuruston lasten kanssa nousi vahvasti jälleen mieleen, oi niitä aikoja. 
    Varauduin myös suklaamunilla mahdollisesti meillä käyville virpojille, vaikkemme juuri aamupäivästä kotona olleetkaan. E sai myös aamulla etsiä kotiin piilotettuja suklaamunia, kuten viime vuonnakin. Ihanaa luoda uusia perinteitä omille lapsille, joita he sitten voivat muistella vanhempina ja siirtää omille lapsilleen – tai olla siirtämättä.
    Mukavaa Palmusunnuntaita!

    Äitiys, Tips & tricks, Vanhemmuus

    10 vinkkiä kuinka pitää kotona järjestystä yllä

    Siitä alkaen kun esikoinen alkoi liikkua ja leikkiä leluilla (ja kaikella muullakin mitä käsiinsä vain sai) tuntuu kuin kotonamme ei olisi siistiä päivää nähty. Toki siivouksen jälkeen on siistiä sen hetken aikaa, mutta illalla lelut ja tavarat on jo räjäytetty useampaan kertaan lattioille ja ympäri koko kotia.

    Kun järjestystä pyrkii ylläpitämään jatkuvasti, ei sotku pääse koskaan ottamaan yliotetta koko kodista ja suurpiirteiseen siivoamiseen ja tavaroiden järjestelyyn kuluu vain pikkuinen hetki, ja siten myös siivoamisen aloittamisen kynnys on paljon matalampi, kun selätettävä kaaos ei tunnukaan niin mahdottomalta.

    Listasin alle muutaman käytännön vinkin, joiden avulla kodin yleisilme pysyy siistinä päivästä toiseen. Toki se edellyttää myös ainakin talouden aikuisten sitoutumista samaan ylläpitämiseen, joten luetuta samainen lista myös puolisollesi tai talouden muille aikuisille.

    1. Oma paikkansa kaikelle. 

    Kun tavaroilla on kaikilla oma paikkansa ja jokainen tietää ne, ei tavarat vaeltele pisin asuntoa paikasta toiseen. On myös hyvä sopia että se kuka ensin huomaa tavaran olevan väärällä paikalla, vie sen oikeaan paikkaan. 

    2. Suosi säilytyslaatikoita. 

    Vaikka tavaraa ei olisi paljon, on säilytyslaatikoita hyvä hyödyntää. Näin tavarat saa helposti pois silmistä, joka luo jo rauhallisemman ja siistimmän yleisilmeen kotona. Lasten lelut on esimerkiksi hyvä jakaa erilaisiin laatikoihin, jolloin pikkuinenkin oppii tavaroiden omien paikkojen merkityksen.

    3. Karsi liika tavara. 

    Less is more, ehdottomasti. Jos et raaski luopua tavarasta jota et kuitenkaan tarvitse, pakkaa ne varastoon. Käy varaston tavarat läpi kuitenkin säännöllisesti ja jos huomaat ettet edelleenkään ole kaivannut näitä tavaroita, pistä ne eteenpäin. Jollekin tarpeeton voi olla toiselle todellinen aarre ja kierrättäminen kannattaa aina. Jos et jaksa nähdä vaivaa esimerkiksi kirpputoreilla myymiseen, Punaisen Ristin ylläpitämä Kontti ottaa tavaraa vastaan oikein mielellään.

    4. Vie mennessäsi, tuo tullessasi. 

    Jos huomaat jonkin tavaran olevan lattialla tai muulla sille kuulumattomalla paikalla, nappaa se mukaasi samantien. Kaksikerroksisessa asunnossa asuessamme meillä oli tapana kasata yläkertaan menevät tavarat aina rappusille ja seuraavan yläkertaan kiipeävän tulisi ottaa ainakin jotain matkalla mukaansa. 

    5. Laita tavara omalle paikalleen heti käytön jälkeen. 

    Tämä on tapa, jossa monella (ainakin meidän perheessä) on opeteltavaa.

    6. Siivoa vain kerran viikossa. 

    Kun ylläpidät järjestystä kuusi päivää viikossa, riittää kun pidät siivouspäivän vasta seitsemäntenä päivänä.

    7. Siivoa jäljet aina heti, etenkin keittiössä kun olet tehnyt ruokaa. 

    Kukaan ei jaksa heti syötyään alkaa hinkkaamaan liettä puhtaaksi tai pyyhkimään roiskeita keittotasolta, joten nämä kannattaa tehdä jo ennen kuin istahtaa ruokapöydän ääreen.

    8. Tyhjennä tiskikone aina viimeiseksi illalla tai ensimmäisenä aamulla. 

    Näin päivän mittaan likaiset astiat saa samantien pois silmistä ja keittiön yleisilme on siisti, kun allas ei ole täynnä likaisia astioita. 

    9. Petaa sänky joka aamu. 

    Tämä vie aikaa 1-2 minuuttia ja antaa makuuhuoneelle heti huolitellumman ilmeen. Pikainen tuuletus sängyn petaamisen yhteydessä raikastaa myös koko huoneen ihanasti.

    10. Osta harkiten ja osta tarpeeseen.

    Vältä heräteostoksia ja mieti kaksi kertaa ennen ostamista, tarvitsetko tavaraa todella.

    Miten te ylläpidätte kodin järjestystä siivouspäivien välillä? Annatteko tilanteen niin sanotusti räjähtää käsiin ja murehtia siisteydestä vain siivoukselle pyhitettynä päivänä vai ylläpidättekö järjestystä tunnollisesti pisin viikkoa?

    Psst. Jos vinkit olivat mielestäsi hyödyllisiä, jaa postaus toki eteenpäin :)

    Äitiys, minä, parisuhde, perhe, Vanhemmuus

    Äiti, ystävä & avovaimo (& arvontamuistutus)

    Jokainen henkilö omaksuu elämässään erilaisia rooleja, joiden mukaan elää erilaisissa tilanteissa. Paljon on puhuttu esimerkiksi työ-minästä ja siitä, miten käytös työssä ja työpaikalla eroaa siitä “normaalista” minästä ja tavoista käsitellä asioita ja toimia erilaisissa tilanteissa. Koska työ-minäni on nyt jossain hyvin syvällä äitiaivojen uumenissa, ajattelin kirjoittaa niistä muista rooleista, jotka nousevat esille tämänhetkisessä elämässäni päivittäin.

    Äiti-minä. Millainen minä olen äitinä? Äitiys on oikeastaan ainoa asia joka on muuttanut minua pysyvästi. Äitiys on niin kokonaisvaltainen rooli ja pysyvästi läsnä, että on vaikea enää edes kuvitella tai muistaa minkälainen olin ennen kuin minusta tuli äiti. En ainakaan osannut arvostaa tarpeeksi niitä hyvin nukuttuja öitä, Netflix-maratoneja aamun pikkutunneille tai spontaaneja kauppareissuja joille saattoi lähteä ilman sen kummempia suunnitelmia, jos tiedätte mitä tarkoitan. Äiti-minä ei siis ole pelkästään lasten myötä omaksuttu status, vaan myös pysyvä muutos omassa olemuksessani, tavassani ajatella ja toimia. Äitinä voisin kuvailla itseäni huolehtivana, jämäkkänä (tietyissä asioissa) sekä myöskin joissain määrin epävarmana. Epävarmalla tarkoitan sitä, että kannan huolta siitä toiminko joissain tilanteissa oikein ja onko kasvatustapani ja -tyylini varmasti nyt oikea. Sydän ja järki harvoin kulkee täydessä balanssissa käsi kädessä, mutta lopulta uskon että ripaus molempia ei voi kantaa täysin väärään suuntaan.

    Ystävä-minä. Myönnän, äitiyden ja lasten myötä en ole ollut ystävilleni niin läsnä kuin haluaisin. Suurin osa ystävien kanssa kommunikoinnista tapahtuu puhelimen välityksellä ja yhteistä kahvitteluaikaa on vaikea järjestää – tuntuu hullulta kotiäidin suusta, mutta totta se on. Suurin osa ystävistäni on työelämässä ja elämä tiukkaan aikataulutettu. Eri elämäntilanteet vievät eri suuntiin väkisinkin, mutta sisällämme tiedämme kuitenkin olevamme edelleen siellä, vaikka viime tapaamisesta olisikin kulunut viikkoja – tai ainakin ne tärkeimmät ystävät tietävät. Ystävän roolissa kuvailisin itseäni tsemppaajana ja kuuntelijana, auttavaisena. Koen tarvetta auttaa ja neuvoa, jakaa tietoani joskus ehkä vähän liikaakin. Ystäväni ovatkin ehkä oppineet jo suodattamaan välillä-neiti-kaikkitietävän juttuja.

    Avovaimo-minä. Kymmenen vuoden parisuhteen aikana oppii tuntemaan toisen ihmisen jo melkoisen hyvin. Alkuhuuma on taputeltu ja intohimon lieskat eivät enää lyö niin kuin ensimmäisten vuosien aikana. Lapsia on siunaantunut kaksi ja poikaystävästä on kasvanut miesystävä, avomies. Ensi kesänä  papin aamenen myötä aviomies. Kyse ei ole enää pelkästä ihastumisesta, rakastumisesta ja siitä että tuntee vetoa toista kohtaan. Parisuhteesta on kehittynyt kahden ihmisen välinen liitto, ystävyyssuhde ja kumppanuus. Vedetään yhtä köyttä ja seistään toinen toisemme rinnalla myrskyssä tai kun on tyyntä – silloinkin kun on ihan hiton tylsää ja arjen oravanpyörä pyörii pyörimistään. Olen kumppanina rakastava, huolehtivainen ja kiinnostunut toisen ihmisen tunteista. Nautin pitkistä keskusteluista, vaikka toisinaan rakastan olla vaan ihan hiljaa.

    Minkälaisia rooleja te omaksutte omassa elämässänne näiden roolien lisäksi?

    Psst. Instagram-tililläni on käynnissä vielä tämän päivän arvonta, jossa voi voittaa liput Turun häämessuille 27.-28.1.2018. Arvon voittajan klo 21, eli siihen asti aikaa osallistua! 

    Äitiys, Lapset, minimimmi, pikkumimmi, Vanhemmuus

    Kun pieni toisesta isosiskon teki

    Olen ennenkin kirjoitellut siitä miten E on ottanut roolinsa isosiskona ja perheemme vanhempana lapsena, ja halusin kirjoittaa aiheesta ihan oman postauksensa.
    Suurin murheeni A:n odotusaikana oli se, miten esikoisemme tulee ottamaan uuden perheenjäsenen vastaan ja miten perheemme uudet roolit löytävät paikkansa. Oma epävarmuus otti valtaa odotusjan edetessä yhä enemmän ja kärjistyi siihen, kun saimme päätöksen synnytyksen käynnistyksestä “ennen aikojaan”. Vaikka minulla oli ollut lähes yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua ja tehdä ajatustyötä, tuntui kuin aika olisi loppunut auttamatta kesken.
    Kun pieni vauva sitten saapui, ja arki kahden lapsen äitinä alkoi sujua, sain huokaista helpotuksesta kun ymmärsin raskausaikana kokemani pelot ja kauhukuvat turhiksi. Olin kuullut kokemuksia siitä miten esikoislapsi on muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi pikkusiskon tai -veljen tultua taloon. Pelkäsin että temperamentinen tyttömme ei syystä tai toisesta hyväksy pikkusiskoaan.
    Kun A oli pikkuinen (onhan hän sitä vieläkin) E halusi hoitaa ja hoivata, pitää sylissä ja pussata. Isosiskoa kiinnosti ruokailuhetket ja vaipanvaihdot. Hän saattoi istua sohvalle viereeni oma lempipehmo Kisu-Leena sylissään pitämään minulle seuraa imetysmaratonien aikana. Harvoin tuli hetkiä, jolloin hän olisi näyttänyt että häntä harmittaa että väkisinkin jäi välillä vähemmälle huomiolle pikkusiskon viedessä äidin aikaa enemmän. E oli innoissaan kun opetimme hänelle jääkaapissamme olevan vesiautomaatin käytön, jolloin hän sai aina itse hakea vettä janon yllättäessä, eikä joutunut odottamaan vuoroaan juurikin imetysmaratonien takia. Hän saattoi keskeyttää omat leikkinsä tullakseen ihailemaan ja höpöttelemään vauvalle. Hän esitteli tälle lelujaan, toisen möllöttäessä sitterissä tai lattialla.
    Nyt kun A on hiukan isompi ja liikkuu ja tutkii maailmaa itse, on E väkisinkin joutunut välillä  asettumaan puolustuskannalle. Hienot legorakennelmat ovat joutuneet lukemattomia kertoja pikku tuholaisen kynsiin ja lattialle jääneistä kirjoista on revitty sivuja. En olisi uskonut että joudun näinkin pian toimimaan erotuomarina, kun A repii siskonsa hiuksia tai nipistelee tätä silmän välttäessä. A tietenkin loukkaantuu verisesti kun häneltä tämä hupi kielletään ja sitemmin E onkin oppinut itse ottamaan etäisyyttä esimerkiksi laittamalla huoneensa oven kiinni rakennellessaan upeita linnoja ja torneja dubloista.

    Nyt päätään on nostanut myös mustasukkaisuus, eikä suinkaan esikoisen puolelta. Jos E kiipeää syliini, lopettaa A samantien sen mitä ikinä olikaa tekemisissä ja alkaa huutaa. Kirjaimellisesti pieni suu ammollaan huutaa kuin viimeistä päivää ja pyrkii myös syliin. Ja molemmathan syliin ei mahdu, vaan isosisko työnnetään siitä pois. Olemme kuitenkin E:n kanssa saaneet kuin saaneetkin yhteisiä, kahdenkeskisiä halihetkiä ja aika usein A:n mentyä nukkumaan, saatamme vielä jäädä hetkeksi sohvalle sylittelemään ja juttelemaan päivän tapahtumista ennen E:n nukkumaanmenoa.

    Ilokseni ja yllätyksekseni olen kuitenkin jo näinkin pian päässyt todistamaan tätä siskosten välistä dynamiikkaa erilaisten leikkien muodossa. Vaikka A:n leikit ovatkin vielä täysin eri tasolla kuin isosiskon, osaa E myös ottaa huomioon pienemmän ihmisen kyvyt ja tarpeet. E saattaa “lukea” A:lle satuja kirjoistaan ja tarjoaa usein erilaisia leluja myös pikkusiskolle. Aika usein tilanne on kuitenkin se, että tytöt leikkivät yhdessä erikseen, eli molemmat touhuavat omiaan vaikka samassa huoneessa olisivatkin. Päivä päivältä olen varmempi siitä, että sisaruus on yksi parhaista asioista, joita olemme voineet tytöillemme tarjota; elinikäinen ystävä ja leikkikaveri jonka kanssa jakaa ilot ja murheet, lelut ja sadut, sekä aika ajoin ottaa myös yhteen – joka sekin toisinaan on tärkeää ja opettavaista.

    Äitiys, DEEP, Lapset, Vanhemmuus

    Mitä ikävöin ajassa ennen lapsia?

    Äitiys on ihanaa enkä vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Olen aina haaveillut omasta perheestä ja haaveeseen on kuulunut myös ne lapset. Välillä tuntuu, että ei ole lupaa valittaa, koska tätähän minä halusin ja haluan. Jollain, joka kovasti haluaisi äidiksi tai isäksi, ei välttämättä siihen ole koskaan mahdollisuutta. Tuntuu epäreilulta valittaa asioista, joista joku toinen antaisi kaikkensa, saadakseen sen mitä itsellä on, kaksi täydellistä tervettä lasta.

    Joskus tulee eteen kuitenkin päiviä, kun ei osaa ajatella asiaa niin, vaikka sisimmässään tietääkin olevansa etuoikeutettu ja todella, todella onnekas. Tulee päiviä, jolloin tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja takki narikkaan. Tekee mieli lähteä ovesta ulos, katsomatta taakseen.


    Lukijan pyynnöstä nostan pöydälle asian, tai asioita joita kaipaan elämässä ennen lapsia. Ajassa, jolloin vastuu oli lähinnä vain itsestään. Kaipuu on ehkä turhan vahva ilmaisu, mutta joskus sitä pysähtyy miettimään että vitsi miten helppoa tämäkin asia oli silloin joskus. Niinkin vähän aikaa, kuin noin neljä vuotta sitten.

    En kaipaa villejä baariöitä tai juhlimista. Minulla on ikävä niitä ihan tavallisia asioita, joihin voi ryhtyä sen suurempia suunnittelematta. Lähtö kauppaan, lenkille, elokuviin tai kahville. Tosta noin vaan, kengät jalkaan ja menoksi. Puhelinsoitto ystävältä ja kymmenen minuutin päästä oli tukka tötteröllä, lilat luomessa ja valmiina lähtöön. Tai yökkäri vaihtunut farkkuihin ja matka vailla päämäärää vanhan hondan kyydissä alkanut, keskellä yötä. Kerrostalon alaovella ystävän kanssa poltetut kriisitupakat ja yölliset puhelinmaratonit sydänsuruista tai ihan muuten vaan. Vaikka ennen sitä ei ajatellut niin, nyt se eletty elämä tuntuu niin kovin huolettomalta ja helpolta.


    Toki, extempore ratkaisut ovat mahdollisia myös lasten kanssa, mutta vaatii kuitenkin jonkin tasoista jatkuvaa ajatustyötä päivän rytmissä pysymisestä, ruokailujen ja päiväunien suunnittelusta. Lisäksi ovesta ei lähdetä ulos enää minuutissa, vaan se vaatii nopeastikin toteutettuna vähintään sen kymmenen minuuttia.


    Sai nukkua silloin kun haluaa, niin pitkään kuin haluaa – tai toisinpäin, saattoi valvoa niin kauan kuin virtaa riitti tai kuin seuraavan aamun herätys antoi myöden. En ole koskaan ollut kovinkaan aamu-uninen, mutta ai että miten se tekisikään hyvää (Oikeasti en saisi tästä nyt edes valittaa, sillä nukuimme juuri yhtenä aamuna tyttöjen kanssa puoli kymppiin. Kyllä, puoli kymmeneen). Ennen lapsia saatoin joinain iltoina valvoa jopa siihen asti että M tulee yövuorosta kotiin, jolloin menimme yhdessä vasta aamuyöllä nukkumaan. Tosin, aika usein M keräili minut sohvalta jolle olin nukahtanut, mutta silti. Ei mitään huolta huomisesta tai stressiä että pitäisi herätä jonkun muun takia aamulla aikaisin.

    Kaikkia ikävöimiäni asioita yhdistää yksi asia, huolettomuus. Nimittäin siitä hetkestä alkaen kun sain esikoisen syliini, alkoi suunnaton huoli ja murhe omasta lapsesta. Ainainen pelko siitä, että jotain kamalaa tapahtuu. Selittämättömän suuri rakkaus tuo mukanaan suunnattoman menettämisen pelon. Vaikka saisikin maistiaisia siitä huolettomuudesta sen kuuluisan oman ajan muodossa, ei se poista sitä tosiasiaa että lasten hyvinvointi ja se äidinrakkaus on aina siellä jossain, takaraivossa tai sydämessä, vaikkei heti päälimmäisenä mielessä.

    Aina silloin tällöin on kuitenkin hauska leikitellä ajatuksilla ja muistella niitä aikoja kun ei vielä ollut vastuussa toisista ihmisistä, etenkään pienen pienistä lapsista, omista jälkeläisistään. Näiden ajatusten jälkeen yleensä kopautan itseäni olalle ja totean, että jonain päivänä koittaa sekin hetki, kun kukaan ei ole herättämässä aamulla tai kotona ei olekaan enää ketään kenen jälkiä siivota seitsemän kertaa päivässä. Elettyä elämää on hölmöä katsella kaiholla taaksepäin tai koko ajan suunnitella tulevaa. Lapset ovat pieniä vain hetken, joten elämästä ja sen tuomasta ihanasta kamalasta kaaoksestakin kannattaa nauttia nyt, sillä ennemmin tai myöhemmin näitäkin aikoja muistellaan kyynel silmäkulmassa toivoen että ne saisi kokea vielä joskus uudelleen.


    Äitiys, Lapset, minimimmi

    Nyt se loppuu. Vai loppuuko sittenkään?

    Imetin E:tä noin kymmenen kuukautta. Ensimmäiset neljä kuukautta täysimetystä, jonka jälkeen vielä puoli vuotta osittainimetystä. E sai myös korviketta lisämaitona, sekä mummolassa tai mammalla hoidossa ollessaan.
    A:n kohdalla täysimetystä kesti puoli vuotta, jonka jälkeen osittaisimetys on kiinteiden ohella jatkunut tähän päivään asti. Korviketta A ei ole juurikaan huolinut ja pumpattua maitoakin nirsoillen, tuttipullo kun ei ole kelvannut neidille ollenkaan. Maitoa on saatu pieneen vatsaan hörpyttämällä tai nokkamukista.
    Yömme ovat olleet katkonaisia niin kauan kuin muistan, eli oikeastaan koko A:n elämän ajan. Yhtä tai kahta kokonaista yötä ensimmäisten kuukausien aikana lukuun ottamatta, yöheräilyjä on kertynyt kahdesta kahteenkymmeneen yössä, päivästä riippuen. Unikoulun myötä yöheräilyt ja yösyötöt loppuivat ja A nukkuu yhtä soittoa tällä hetkellä iltakahdeksasta aamuviiteen tai -kuuteen.

    Imetyskerrat ovat vähentyneet viimeisten viikkojen aikana huomattavasti, eikä neiti itsekään tahdo oikein rinnalla enää viihtyä. Kaikki muu, mitä ympärillä tapahtuu kiinnostaa enemmän. Päivän oikeastaan ainoat rauhalliset imetyshetket ovat aamun ensimmäiset, sekä illan viimeinen.

    A:n yksivuotissyntymäpäivää vietettiin keskiviikkona. Olin asettanut itselleni alitajunnassa ensin tavoitteen imettää ainakin neljä kuukautta, sitten kuusi ja lopulta ainakin ensimmäisen vuoden. Nyt tuo viimeisin rajapyykki saavutettiin, eikä uutta tavoitetta ole asetettu, enkä aio asettaakaan.

    Uskon että meidän imetystaival alkaa tästä olla hiipumaan päin, vaikka toki mielelläni jatkan niin kauan kun se meistä molemmista tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Luulen että ensin pois jäävät päivän aikana otetut hörpyt ja jatkamme ilta- ja aamutisseillä vielä jonkin aikaa. Tarkoitus on kuitenkin edetä lapsentahtisesti, jonka vuoksi en lopullista päätöstä imetyksen lopettamisesta aio tehdä, ainakaan tällä hetkellä. Jatkukoon tissittelyt siis vielä ainakin toistaiseksi, lopettaminen tulee sitten eteen kuin on tullakseen.

    Hyvää viikonloppua kaikille!

    Äitiys, Lapset, minimimmi

    Vauvavuoden viiminen päivä

    Tänään se sitten koitti. Huomenna tasan vuosi sitten alkanut vauvavuosi tulee tänään päätökseensä. 
    Tasan vuosi sitten tähän aikaan kädet ja jalat täristen astelin Tyksiin valmiina (en todellakaan) saamaan kuopuksemme tähän maailmaan. Aamu oli kutakuinkin samanlainen kun nyt. M lähti viemään E:tä hoitoon ja minä jäin vielä laittamaan viimeiset mukaan otettavat tavarat sairaalakassiin.
    Taisinpa siinä aamukahvin lomassa muutaman kyyneleenkin tirauttaa. Samaten automatkalla Tyksiin. Mutta Tyksiin päästyämme ja vaihdettuani sairaalavaatteet päälle, minut valtasi tyyneys ja vain valtava odotuksen tunne. Pian kolmesta tulisi neljä ja pienimmästä kertaheitolla isoin. Isosisko.
    Käynnistys aloitettiin lähes samantien ja sain ensimmäisen cytotec -lääkkeen heti aamulla ja siitä eteenpäin neljän tunnin välein. M vietti päivän kanssani sairaalassa, lepäilin ja söin hyvin. Keräsin voimia tulevaan, jota maratonjuoksuunkin rinnastetaan (en ole koskaan maratonia juossut, mutta voin kuvitella heidän olevan aika lähellä totuutta).

    Illan tullen ei vielä mitään ollut tapahtunut, joten M lähti vanhempieni luokse, jossa myös E oli hoidossa. Noin klo 23 maissa, juuri kun olin saamassa unen päästä kiinni, kuului selkeä naksahdus, plop. Te, jotka olette synnyttäneet, tiedätte varmaan mitä tapahtui. Soitin kelloa ja kätilö tuli päästämään minut suihkuun. Siitä se sitten lähti. Aamukuudelta soitin M:lle että nyt olisi varmaan aika lähteä tulemaan. 
    Kello 9 pienen pieni A oli maailmassa, niin täydellisenä tehden meidän perheestä kokonaisen.

    Huomenna tuo suloinen mini täyttää jo yksi vuotta ja vauvavuosi tulee näin päätökseen. Samalla lokakuu vaihtuu marraskuuksi, voiko nyt sanoa olevan syksyn sijaan talvi?